Mimosaa ja asunnonhakua

 

Syksy tulee täälläkin. Kun muistelen viimetalvista jäätihkua ja pihatiellä ja jalkakäytävillä liukastelua kotosuomessa - mistä polvi on vieläkin turvoksissa - muutamien Amerikanvaahteran lehtien lakaisu etuteltan edestä käy ihan lomasta. 

Sitäpaitsi täällä on vielä lämmin. Aamulla vain +15 c mutta päivällä lämpö nousee vielä +25 c:een. Joka-aamuiset mimosat on muodostunut ihan tavaksi. No, kahden euron kuoharilla ei edes mitään pröystäilyä. 

Hankittiin brittikoijarilta mikroaaltouuni ja laatikosto sen alle. Ne mahtuivat mainiosti etutelttaan, meillä kun ei paljon huonekaluja ole, toisin kuin näillä briteillä täällä. Mietin ovatko he lähteneet näine tiikkikalusteineen aikoinaan kotoa vai hankkineet niitä täällä ollessaan. Melkoisia olohuoneita kuitenkin ovat kyhänneet ja kalustaneet. Toisaalta, 'talon' rakentaminen täällä ei näytä paljon vaativan, vastapäätä meitä asuva britti rakensi itselleen keittiön parissa päivässä, vaneerilevyistä. 

Ylellisyyttä! Mikro siis. Nyt voi lämmittää edellispäivän ruokia muutenkin kuin kattilassa hellalla tai kaasu-uunissa. Rakensimme myös käsienpesualtaan ulos, jonka - mikä tärkeintä - vedenpoisto on liitetty suoraan viemäriputkeen. Helpottaa huomattavasti vesihuoltoa vaunussa, kun ei tarvitse tyhjennellä harmaavesisäiliötä. Altaan saimme lainaksi viereiseltä suomalaiselta, joka oli saanut sen edelliseltä suomalaiselta.. täällä näyttää tavara kiertävän vaunulta toiselle, aina sen mukaan kuka tarvitsee mitäkin. Saimme myös jääkaapin, josta teimme etutelttaan juomakaapin. Tärkeä jatke sekin vaunun pienehkölle jääkaapille. 

Vaihdettiin vaunun paikka sotkuisempien ja pimentävien mäntyjen alta aurinkoiseen ylämäkeen. Ero leirintäalueen alaosan mäntymetsän ja yläosan vaahterikon välillä on monta astetta, valosta puhumattakan. Talvella tulee se lämpö vielä varmasti tarpeeseen. Jos talveksi joudumme tähän jäämään. Haussa on myös koko ajan ollut vuokratalo, ihan jo siksikin että kun marraskuun runsaat (näin olen kuullut) sateet alkavat, voisi olla mukavampi siinä vaiheessa päästä oikeasti neljän seinän sisälle. 

Asunnonvälittäjät ovat vain ihmeen kankeita vastailemaan englanninkielisiin kyselyihin sähköpostitse. Joitakin toimistoja olemme kiertäneet myös paikan päällä, ja viimein löysimme saksalaisen välittäjän joka lupasi yrittää etsiä meille taloa, maaseudulla tai ilman. Hän sanoi että kaikki ovat ottaneet nyt takapakkia koronan takia, ja kauppa sujuu huonosti. 

Yhtä kaikki, olemme tänään menossa katsomaan yhtä mahdollista asuntoehdokasta. 

Talvea kohden

Euroopan läpi ajaessa silmiinpistävintä on ollut ihmisten puuttuminen kaduilta ja liiketiloista, ravintoloista ja puistoista. Oli uskomatonta lähestyä Eiffel-tornia lähes ainoina ihmisinä me viisi, tyhjää Pont d'Iéna:n siltaa pitkin. Elämys suorastaan, vuoden ja parin takaisiin kokemuksiin verrattuna. Tulee jotenkin kummallisen epäoikeudenmukaisen etuoikeutettu olo; ihmiset eivät saa nyt matkustaa vaikka haluaisivat, ja silti me olemme täällä, ihailemassa Amsterdamin kanavia, pyöräilemässä Reinin vartta tai nauttimassa Le Havren merellisistä maisemista ja rantakahviloiden tunnelmasta. Kahvilat ja ravintolat näyttävät sinnikkäästi pitävän ovensa auki, olkoonkin vaikka vain yksi asiakas, niin kuin useassa tapauksessa näemme olevan. Muutaman kerran tulee tunne, että viisihenkinen perhe saapumassa syömään on yrittäjälle lottovoitto. 

Nautimme siis korona-ajan matkustamisesta täysin rinnoin. Toisaalta, nurjana puolena olemme huomanneet, että koronaa näytetään käyttävän myös tekosyynä palvelujen sulkemiseen. Mielestämme täysin perusteetta, kun esim. joku kulkuväylä tai portaikko on suljettu 'koronasyistä', ja ihmiset ahdetaan kulkemaan yhtä väylää pitkin. Se tuntuu suorastaan sotivan 'sosiaalisen etäisyyden' periaatetta vastaan. Myös ne harvat saunat joita olemme löytäneet ovat olleet suljettuja, vaikka samaan aikaan yleiset uima-altaat ja pesutilat ovat olleet auki. Tuntuu että perimmäinen tarkoitus on vain säästää siivoojan työssä. 

Pohjois-Espanjan läpi ajoimme suhteellisen ripeästi, tartuntaluvut mielessämme. Pidempiaikainen majoitus on nyt Andalusiassa, Mijaksen kaupungin caravan-alueella. Tämä oli hinta-laatusuhteeltaan paras. Kaikki on myös lähellä, kaupat ja apteekit kävelyetäisyydellä, mitä ei todellakaan ole voinut sanoa monessa leiripaikassa. Ainoa haittapuoli on kova meteli päätieltä ja viereiseltä kauppakeskuksen työmaalta. Nyt odotammekin kauppakeskuksen aukeamista kuin kuuta nousevaa, mikä pitäisi -  ellei se kuuluisa manjana vaikuta asioihin - tapahtua 13.10. Sitten katsomme, laskeeko meteli siedettävälle tasolle. Maaseudun rauhaan tottuneille liikennemelu ei ole ihan helppoa sulateltavaa, vaikka kaikki täällä vakuuttelevat että siitä tulee ajan kanssa pelkkää taustamelua. Tylsää täällä ei ainakaan ole ollut. Tämä vaikuttaa olevan hyvin eläväinen seurakunta; meitä vastapäätä mm. brittimiekkonen pitää etuteltassaan huonekaluvälitysfirmaa. Olemme myös nyt pari viikkoa seuranneet kuinka tavara vaihtaa omistajaa alueen jäteaseman kautta: ihmiset siivoavat vanhoja romuja teltoistaan ja vaunuistaan roskiksille ja toiset kantavat niitä tavaroita telttoihinsa ja vaunuihinsa. Vesku nimesi roskikset kierrätysparatiisiksi, eikä malttanut kauan pysyä itsekään sieltä pois. 

Täällä on (ainakin) kahdenlaisia ihmisiä: niitä joilla koti on tip top paviljonkeineen ja kukkaistutuksineen, ja ihmisiä joille riittää kunhan se vaunu nyt jotenkin pysyy suorassa.

Talveen varaudutaan täälläkin

Aamut alkavat 'viiletä', eilen oli enää +17 °c. Päivällä sentään + 25. Fannykin sanoi että on jo melkein kylmä. Äkkiä tähän tottui. Mutta olemme Malagan alapuolella, Afrikan voi melkein jo nähdä - kyllä tässä pitäisi talvi tarjeta. Joko tässä tai samoilla korkeuksilla muualla.

Matkan varrelta poimituista limeteistä saimme hyvät mojitot.

Espanjaan

 Ranskassa siirrytään ajamaan takaisin pikkuteille ja pikkukyliin. Tiet ovat täällä hyvässä kunnossa, pienetkin. Ei mitään sellaista painajaista kuin Puolassa. No, muutama kapea paikka. Ja ärräpää kuskilta, sillä ranskalaiset soittavat torvea hyvin herkästi. Se on ikäänkuin mielenilmaus eikä varoitus, niin kuin meillä suomalaisilla. En muista milloin olisin itse Suomessa ajaessa edes käyttänyt torvea. 

 

Kaasua on menossa edelleen ensimmäinen pullo. Sitä on käytetty vain ruoan laittoon, mutta silti, viisi ihmistä ja toinen kuukausi reissussa jo pitkällä.

Maskien käyttö on ollut opettelussa. Baltiassa niistä ei juuri kukaan välittänyt, Puolassa vähän, mutta siitä eteenpäin Saksassa, Hollannissa ja Ranskassa ihan selvä muutos. Julkisilla paikoilla, kulkuvälineissä ja esim. caravaanialueiden vessoissa on ollut maskipakko. Tilanne on tuonut ihan uudenlaisia hankaluuksia, kun maskia ei vaan aina meinaa muistaa. Kauppareissukin muuttuu maskinetsintäreissuksi jos maski unohtuu matkasta. Ennen sitä ei onnistu mikään.

Huomasimme että ihmiset ilmaisevat myös mieltään omilla nimikkomaskeillaan. Ostimme sitten mekin omat Amsterdamista ja Pariisista. Juu, hygienia ei näissä ehkä paras, kun eihän näitä päivittäin pestä.

Viihdymme ranskassa jopa kaksi viikkoa, nähtävää on niin paljon. Pohjoisen Le Havresta etelän kuuluisaan viinialueeseen Shateauneuf-du-Pape:n. Normandian maihinnousua, Eiffel-tornia, viiniä, ja lukemattomia croisanteja ja patonkeja. Ei niin pientä kylää etteikö siellä olisi oma boulangeri:nsa. Ranskalainen haluaa patonkinsa tuoreena, ja me opimme tavoille nopeasti. On ihanaa saada hakea tuoretta leipää suoraan leipojalta. Tällainen Suomesta puuttuu kokonaan. Pidän myös siitä, että vaikka tilaisit ravintolassa pelkän veden etkä mitään muuta (kuuma yllättää meidät monesti ja tosiaan istahdamme joskus pelkälle vichylle), se tarjoillaan jäiden ja sitruunaviipaleen kera. Usein saat kyytiläiseksi myös oliiveja, tasapainottamaan suolan saantia. Arkisia asioita täkäläisille, mutta näin suomalaiselle ne tuovat arkeen ihan ylellisyyttä. 

Saavumme pahimmalle korona-alueelle Espanjan Kataloniaan su 13.9.  

Itämeren rannikkoa lännemmäs

 

Baltian ja Puolan läpi Saksaan ajettuamme olemme oppineet että:

A. 13 m pitkällä yhdistelmällä ei ole kovin hauskaa ajella pikkukylien pikkukatuja - niin idyllisiä kuin ne ovatkin.

B. Google maps laskee reitit laskennallisesti lyhyimmän kautta, eli juurikin pikkukylien pikkukatuja pitkin. Tämän vuoksi olemme kolunneet hiukset pystyssä pikkuriikkisiä, kapeita ja kuoppaisia kujia loputtomiin kaksi ja puoli metriä leveän vaunun kanssa. Saksassa siirryimme käyttämään autobahneja ja olemme ajaneet kylien läpi vain välttämättömät siirtymät yöpaikkoihin.

C. Autobahnit ovat tylsiä.

D. Käteistä, ja varsinkin kolikoita, pitää olla joka paikkaan. Huoltamoiden vessoihin erityisesti. Myös caravaanialueiden suihkut ja pesukoneet toimivat kolikoilla tai poleteilla. Kaikki kahvilat tai edes kaikki kaupatkaan eivät ole huolineet korttia. Eräässä apteekissa ei käynyt pankkikortti koska meillä on niissä Visa-tunnus. Ei vaikka kortti olisi pelkästään debit-kortti. Sanoin että Suomessa kaikissa pankkikorteissa on Visa-tunnus. Ei kun käteistä kaivamaan.

E. Maksettuasi huoltamon vessan saat kupongin joka hyvittää wc-maksun huoltamolla tehdyistä ostoksista. Varsinaista hölmöläisen peitonjatketta. Opimme käymään wc:ssä ensin ja ostamaan kahvit vasta sitten.

F. Tankkaus maksetaan kassalle. Takana jonottavat odottavat kunnes tankkaaja on maksanut ja siirtänyt autonsa. 

G. Vaikuttaa, että Tornion-Haaparannan raja on Euroopan tiukimmin vartoitu rajanylityspaikka tällä hetkellä. Tähän mennessä ylitetyillä rajoilla kukaan ei ole ollut meistä kiinnostunut. Lähes yksin on rajoja ylitetty - vain Hollantiin mennessä muutama rekka kaverina. Tullit ovat loistaneet henkilökunnista tyhjyyttään. Oletimme ihan muuta. Mutta toisaalta, huoltamoilla ja kahviloissa joudut antamaan yhteystietosi, päivämäärän ja kellonajan koska, miksi ja milloin kävit. 

Caravaanialueen kemiallisen wc:n tyhjennys- ja harmaan veden poistoalue aiheutti hilpeyttä.

 

Matkalla on oltu nyt noin kuukausi. Kukaan ei ole kipeä. 

Koko omaisuus matkassa

Koti on jätetty. Siitä enemmän tässä ja täällä. 

Matkaan lähdettiin yllättäen Lofoottien kautta, ihan siksikin että kukaan meistä ei ole siellä koskaan käynyt. Emmekä luultavasti myöskään ole pohjoiseen tulossa ihan pian takaisin. 

Asunnon tyhjennys säästettävästä vs. turhasta tavarasta vei yli kaksi kuukautta. Realisointiporukka vei onneksi loput, sen jälkeen kun jätimme tiehaaran viimeisen kerran. Oli kuulema vienyt vielä kolme päivää heiltäkin pakata ja kuljettaa kaikki myyntikuntoinen ja kantaa huonekalut pois.

Pakkasimme kaikki viisi pyörää matkaan, ajatuksena, että Euroopan kapeilla teillä niistä voi olla hyötyä, kun vaunun ja auton voi jättää jonnekin parkkiin. Mutta pyörät osoittautuivat hyväksi tavaksi liikkua myös Lofooteilla. Kolme pyörää vaunun keulassa teki vaunusta vähän liian etupainoisen, joten lopulta päädyimme hankkimaan kolmannen pyörätelineen auton katolle Ruotsin puolella pysähdyttäessä. Yhden pyörän siirto vetoaisan päältä auton päälle helpotti kummasti auton takajousien kuormaa. (Thulen erilaisista katto- ja pyörätelineistä saisi jo yhden kokonaisen postauksen - mikä säätäminen niidenkin kanssa - meiltä jäi kotiinkin eri mallisten volvojen kattotelineitä vuosien varrelta lukuisia, kun mikään ei sovi keskenään!) Vaunussa jouduimme myös järjestelemään ja uudelleenjärjestelemään tavaroita  muutamaankin kertaan ennen kuin saimme vaunun aisapainon jotenkin asialliseksi.

Lofootit oli - tietenkin - unohtumaton kokemus. Eikä pelkästään sen vuoksi että koti on tästä lähin leirielämää viiden hengen vaunussa. Pyykkiä on pesty aina kun mahdollista - leiripaikoilla oli onneksi hyvät koneet. Mutta kaikki maksaa erikseen: leiripaikka, sähkö, pyykinpesu, suihku. Teinitkin oppivat nopeasti ottamaan 20 kr:n/kuuden minuutin suihkuja.

Kahdestaan ehkä voisi ajatella käyttävänsä enemmän ns. puskaparkkeja, mutta teinien kanssa matkustaessa virrankulutus on puhelimien ja läppäreiden sekä jääkaapin kanssa sellaista luokkaa että koitetaan säästellä auton akkuja ja olla roikassa niin paljon kuin lompakko kestää.

Tiet Lofooteilla tai Norjan rajalla eivät olleet niin hurjia kuin joistain etukäteen lukemistamme käyttäjäkokemuksista antoi ymmärtää. Vaunuun tuli kyllä pari kolhua reissun aikana, jyrkemmissä kurvipaikoissa, mutta sekin oli omaa syytä, lähinnä vauhdin takia. Hiljaa kiiteltiin painavampaa/vahvempaa/nelivetoista vetopeliä. Onneksi vaihdettiin.

Mennessä Norjan rajalla pojat katsoivat passit, mutta pohjoisen kautta pois tullessa eivät vaivautuneet. Menomatkalla Bødo:sta Lofoottien puolelle lautalla mennessä ajoneuvoyhdistelmän hinnasta ja lippujen varauksesta ei saatu oikein selvää, joten asetuttiin sitten vain lauttajonoon katsomaan kuinka käy. Yllättäen pääsimme heti seuraavalle lautalle. Tyypit ottivat rekkarista kuvan ja siinä se. Ei mitään rahan kanssa vekslaamista. Sama juttu tietullien kanssa. Luimme jostain että pitää olla kolikoita matkassa. No ei ainakaan täällä. Ehkä ne laskut lopsahtelevat sitten joskus poste restante -osoitteeseen.

Viimeinen ilta Flakstadsandenissa.

Reitti kulki teitä E4, 94, 95, 77, E6, E10. Lautta B-C Bødo-Møskenes.

Seuraavaksi kohti Baltiaa ja Eurooppaa. Kilometrejä takana jo 1666 km. Mennään nyt aluksi niin kauas kuin korona antaa myöten. 

Taisteluarpia

Vaunu kotona

Vaunu on haettu. Dethleffs Generation  Scandinavia. Jouduimme vaihtamaan myös vetoauton isompaan Volvo v90:iin, turvallisuussyistä, painot menivät vähän liian tappiin vaunussa suhteessa entiseen v60:iin.

Vaunu heijasi ja nyökki koko matkan kotiin, ja tuli tunne, että tässä on vielä paljon opeteltavaa rengaspaineista, aisapainosta, lastauksesta ja monesta muusta seikasta ennen kuin pääsemme lähtemään. Mutta toisaalta, kesä on nyt Suomessa kauneimmillaan - ja kuumimmillaan - ja koronan toinen aalto osoittaa merkkejä Aasiassa ja Amerikassa.. ehkä tässä ei vielä ole niin kiire.

Hassua, kuinka juuri tänä kesänä asuntoauto ja -vaunukauppa on räjähtänyt käsiin. Juuri kun luulimme keksineemme jotain ihan omaa. Yhtäkkiä olemme taas valtavirtaa. Meillä tämä nyt ei tosin olekaan mikään koronahätävara matkailulle, vaan kertakaikkinen elämänmuutos. Mutta tällainen yhtäkkinen piikki kysynnässä meinasi sotkea meidänkin suunnitelmat, sillä jossain vaiheessa näytti siltä, että jäämme ilman vaunua kokonaan. Vaunuja meni nokan edestä sitä mukaa kun nettisivulta jotain meille sopivaa löysimme ja lähdimme sitä katsomaan. Viidelle aikuiselle kun ei ihan mitä vaan voi ottaa, jo pelkät nukkumapaikat asettavat haastetta kulkupelille. Tai pitäisikö jo opetella sanomaan uudelle kodille?

Tuo tila oli suurin syy miksi päädyimme vaunuun eikä autoon. Autoissa ei vain ole tarpeeksi tilaa nukkua. Pääsääntöisesti kolmen teinin olisi pitänyt pötkötellä vierekkäin parisängystä tehdyssä leveämmässä osassa.. huh huh. Puntarissa painoi myös se, että saamme tarvittaessa auton käyttöön pieniä reissuja varten, eikä esim. kaupassa tarvitse lähteä käymään koko revohkalla. Varsinkin jos kaikki markiisit ja puutarhakalusteet ja etuteltat (karavaanarisanastoa!) on vedetty ulos. Näin maalaisjärjellä ajateltuna tuntuu, että aika homma purkaa aina kaikki pois. Mutta mitäs me näistä hommista tiedämme. Aika näyttää.

Sitten löysimme tämän skandinaavisen kaunottaren. Tilavan ja säilytys- sekä suihkutiloiltaan loistavan. Ja sisustus toden totta viehättää suomalaista silmää. Mutta siitä lisää myöhemmin. Kun nyt saisi tuon vaateriin ja akun lataukseen.

Nättihän se on

Koti tyhjenee pikkuhiljaa.. 

Perintö meni

Lapset eivät tunnu olevan pahoillaan siitä, että kaikki omaisuus hävitetään. Heidän ns. perintönsä. Ennen kuin lähtöpäätös tehtiin, miettimme jo aiemminkin sitä, kuinka paljon helpompaa jälkikasvulle olisi sellainen tilanne, ettei olisi mitään omaisuutta jaettavana, mahdollisesti tapeltavana. Todennäköisesti hävitettävänä.. Sitten kun siihen tuli konkreettinen tilaisuus, tai oikeastaan pakko, koska mukaan voi ottaa niin vähän, tuntuu ettei kukaan ole oikeasti kauhuissaan, tai edes pahoillaan.

Kai tämä on sukupolvijuttu. Mummin kanssa on mietitty, kuinka hullua sekin on. Ennen piti omistaa. Nyt minun ja nuoremman sukupolven ihmiset näyttävät lähinnä yrittävän päästä vanhoista 'romuista' ja kiinteistöistä eroon. Huonolla menestyksellä. Kun kukaan ei halua enää mitään ostaa. Eikä huoli edes ilmaiseksi. Luin jostain, että golfosakkeiden omistajat eivät enää pääse eroon osakkeistaan. Ne, jotka niistä haluaisivat luopua, koska on tullut ikää tai kalliit vuosikustannukset ovatkin yllättäen liikaa kukkarolle. Mutta sama ongelma on tietenkin vanhoissa kiinteistöissä. Nykysukupolvet tuntuvat pitävän omistamista lähinnä riesana. Varmaan eivät omistaisi vaatteitaankaan kohta, jos pukeutumiseen luotaisiin joku muu systeemi.

Harkitsimme kyllä varastoa. Että pakkaisimme kaiken tärkeän ja arvokkaan, ja sellaisen josta ei vain raatsi luopua, jonnekin pitkäaikaiseen vuokravarastoon. Että loppujuoksussa perikunta saisi sitten käydä sen sieltä tyhjentämässä, jos meillä itsellä ei tulisi siihen enää kajottua. Mutta tässä tavaraa myydessä ja kierrätykseen kuljettaessa on tullut yhä selkeämmäksi se tunne, että haluaisi ihan kokonaan irti sellaisesta. Niin kokonaan kuin se on mahdollista.

Minä Pienenä -kirjojen hävittämisen kohdalla tuli sitten stoppi vastaan. Miten voisin olla vastuussa lasten omien lapsuusmuistojen hävittämisestä? Onko se edes minun vallassani? Nehän ovat heidän muistojaan. Niinpä lapsilla on nyt yksi banaanilaatikollinen muistoja joille pitää keksiä joku säilytyspaikka. Minä Pienenä -kirjat, todistukset (no herranjestas, nekin), joitain kirjeitä, niitä isovanhempien synkeitä paperikuvia. Perhealbumin kuvat ovat myös siellä, tikulla. Hävitimme kokonaisen vuoren järkyttävän painavia valokuva-albumeja. Kamala riesa sellainenkin määrä albumeja! Ihmiset sanovat ottavansa valokuvat mukaan tulipalon syttyessä. Meidän perheen albumimäärää katsoessa olisi varmaan sellaisessa tilanteessa ollut parempi hautautua niiden alle kuin yrittää raahata niitä ulos talosta.. Onneksi olemme aloittaneet kuvien digitoimisen jo aikoinaan, ensimmäisestä kuvasta lähtien, ja kuvien lisääminen lasten "perintölaatikkoon" ei ollut enää sen isompi urakka kuin siirtää ne tarpeeksi isolle tikulle. En uskalla edes ajatella digitointiurakkaa vielä tähän kaiken muun päälle.

Huonekalujen ja muun myymättömän tavaran suhteen teimme sellaisen päätöksen, että kutsuimme realisoinnista kaverin käymään ja arvioimaan koko lopun omaisuuden, astiat ja huonekalut. Könttähintahan siitä tulee, ja varmaan vähemmän kuin jos myisimme kaiken itse. Mutta se myymisen työläys.. kaiken pakkaamisen ja suojaamisen ja postin tai matkahuollon kanssa asioimisen jälkeen käteen jäävä osuus tuntuu aina liian pieneltä siihen urakkaan nähden jonka olet joutunut kaupan eteen tekemään. Helpottaa jo pelkkä tieto siitä, että astiat pakataan, huonekalut suojataan, lamput irrotetaan ja laatikot kannetaan jonkun muun toimesta meidän lähdettyämme, eikä meidän tarvitse huolehtia silloin edes roskiin menevästä osuudesta.

Mutta on tässä vielä päättämättömiäkin asioita. Kuten posti. Tai se, miten saadaan lähtöpäiväksi kaikki pyykkikorit tyhjäksi, niin, että kun aamulla nousemme sängystä ja puemme vaatteet päälle lähteäksemme, yhtään lakanaa tai edellispäivän vaatekappaletta ei jää likaisena venymään nurkkiin. Niitä en sehtään kehtaa realisointiporukalle jättää.

Omaisuus

Kevenevät hartiat

On ihan mahtavaa kun saa heittää tavaraa pois. Tuntuu kuin paino kevenisi harteilta jokaisella kassillisella jonka kannamme talosta ulos. Nyt on viikon ajan melkein joka päivä viety pari kassillista talvivaatetta Uffin laatikkoon. Isäntä sanoikin, heti kun päätös oli tehty, että ensimmäisenä lähtevät pitkät kalsarit. Heti toisena talvirenkaat. Pikkuhiljaa alkaa tajuta kuinka helppoa olisi ollut asua sellaisilla seuduilla joilla ei tarvita kumpiakaan... mistä muistuukin mieleeni professori Kari Enqvistin kirja Vien rukolan takaisin. Siinä hän pohtii - monien muiden asioiden ohella - meidän talviasujien epäreilua asemaa niihin verrattuna,, jotka eivät talvirenkaita ole ikinä nähneetkään.  Puhumattakaan siitä kuinka paljon enemmän talviasuminen kuormittaa ympäristöä pyykinpesujen, energiankulutuksen yms. muodossa.

Ennen kuin joku ehtii riemastua tuosta tekstin ensimmäisestä lauseesta, sananmukaisesta tavaran pois heittämisestä ei voi tässä operaatiossa puhua. Mikä ei lähde mukaan vaunuun tai päädy varastoitavaksi jonnekin maksulliseen varastoon (epämääräiseksi ajaksi), myydään nettikirppiksillä. Tarpeettomasta vaatteesta iso osa menee Uffin kierrätyslaatikkoon. Sellainen tavara jota ei kuvittele enää ikinä tarvitsevansa mutta joka on liian hyvää heitettäväksi roskiin on kiikutettu Goodwillin myymälään (siispä kasoja kertyy, ainakin neljää eri tarkoitusta varten). Lisäksi kaikki metallit on eritelty metallinkierrätykseen ja vielä erikseen kaikki iso metallijäte kuten badenin rungot, kelkat, paviljongin jalat ym. viedään paikalliselle romunkerääjälle joka edelleen kuskaa romut lähellä olevalle terästehtaalle - siis tällä seudulla kierrätys todella konkretisoituu. Elektroniikkakampetta on viety paikalliseen elektroniikan kierrätyskeskukseen. Kirjoja kirjastoon. Joitain vanhoja leluja (ajatella, niitäkin meiltä löytyy vielä!) päiväkoteihin. Paperit paperinkeräykseen, pahvit pahvinkeräykseen, muovit muovinkeräykseen - siis kauhea homma eritellä kaikki toisistaan, esim. paksukantisen vihkon kannet ja sivut, tai muovitaskut ja paperit. Ja jokaisen kohdalla jätät hiljaiset hyvästit, kun kuva tai teksti herättää muistoja..

Mutta niin, vasta vihonviimeiseksi laitamme asioita roskiin. Kuten vanhat valokuvakansiot. Juu. Sinne nyt menevät. Voi olla että nuoriso meitä joskus perinnönjaossa sättii, että yhtään valokuvaa emme ole omasta nuoruudestamme säästäneet (vaikka eiköhän niitä aina jokunen yksittäinen  jää jonnekin päiväkirjan väliin, niin, että voivat jälkikasvulleen - tai kissoilleen, kuulema - esitellä). Ihan niin kuin ennen vanhaan, kun isovanhemmista oli olemassa vain yksi, synkeä kuva. Ikään kuin paluuta vanhaan, kummallisesti..  varsinkin jos käy niin ikävästi että digitaalisena olevat kuvatkin katoavat vuosikymmenten saatossa.. Mikä mahtaakaan olla ihmiskunnan tulevien sukupolvien kohtalo isovanhempien ottamien kuvien suhteen, kun ne nyt ovat jossain tiktokeissa ja instoissa... Sitäpaitsi hukkasin jo päiväkirjatkin. Ei sen nuorison tarvitse kaikkia noloja juttuja päästä lukemaan.

Tosiaan, puutavaran hävittäminen on ehkä helpointa..

On tämä ihmisen elämä kummallista. Ensin sitä tavaraa kerää, sitten sillä ei yhtäkkiä olekaan mitään arvoa tai merkitystä. Mutta kevyeltä tuntuu. Puhdistavalta. Kun katsoo ympärilleen talossa ja varastoissa alkaa vasta tajuta tulevan työn määrää. Enkä malta odottaa.

Uusi seikkailu alkaa

20 vuotta on tätä tonttia asutettu. Raivattu heinä- ja pajuviidakosta, purettu vanhaa ja rakennettu uutta. Paljon olisi vielä tehtävää, mutta joku muu saa jatkaa. Talo on nyt myynnissä. Pankin talkkareiden talo joka on edelleen vähän pankin. On tämä ollut seikkailu.

Matkailuvaunu ostettiin eilen, nyt pitäisi raivata tämä tontti ja talo tyhjäksi. Hirvittää alkaakin, kaikki se aikojen saatossa kertynyt tavara - romua ja ei-romua. Kaikki pitää käydä läpi ja arvioida. Mikä menee myyntiin, mikä roskiin, mikä varastoidaan jotain epämääräistä tulevaisuutta varten.. Toisaalta se tässä on ollutkin ajatuksena: päästää irti tavarasta. Päästää irti oravanpyörästä. Katsoa osaisiko sitä elää niin: ilman aikatauluja, ilman muita velvoitteita kuin pyykinpesu ja vessan tyhjennys.

Jännittävintä on kuitenkin se, miten me perheenä tulemme pärjäämään matkailuvaunussa. Reissun päällä. Kaksi aikuista ja kolme teiniä. Taloudellisestikin. Kaikki ovat innoissaan, mutta aika näyttää, tullaanko maailmalta häntä koipien välissä takaisin vai jäädäänkö sinne.

Mutta nyt. Vielä on aikataulut. Isännän irtisanomisaika on kuukauden. Sinä aikana pitää tehdä asioita. Suunnitella. Kaikkea mitä ei ole tullut vielä edes ajatelleeksi.

Poltetaan komposti. Siitä on kai hyvä alkaa. Paljon tontilla lojuvaa romupuuta palaa samalla.

Palaillaan