On ihan mahtavaa kun saa heittää tavaraa pois. Tuntuu kuin paino kevenisi harteilta jokaisella kassillisella jonka kannamme talosta ulos. Nyt on viikon ajan melkein joka päivä viety pari kassillista talvivaatetta Uffin laatikkoon. Isäntä sanoikin, heti kun päätös oli tehty, että ensimmäisenä lähtevät pitkät kalsarit. Heti toisena talvirenkaat. Pikkuhiljaa alkaa tajuta kuinka helppoa olisi ollut asua sellaisilla seuduilla joilla ei tarvita kumpiakaan... mistä muistuukin mieleeni professori Kari Enqvistin kirja Vien rukolan takaisin. Siinä hän pohtii - monien muiden asioiden ohella - meidän talviasujien epäreilua asemaa niihin verrattuna,, jotka eivät talvirenkaita ole ikinä nähneetkään. Puhumattakaan siitä kuinka paljon enemmän talviasuminen kuormittaa ympäristöä pyykinpesujen, energiankulutuksen yms. muodossa.
Ennen kuin joku ehtii riemastua tuosta tekstin ensimmäisestä lauseesta, sananmukaisesta tavaran pois heittämisestä ei voi tässä operaatiossa puhua. Mikä ei lähde mukaan vaunuun tai päädy varastoitavaksi jonnekin maksulliseen varastoon (epämääräiseksi ajaksi), myydään nettikirppiksillä. Tarpeettomasta vaatteesta iso osa menee Uffin kierrätyslaatikkoon. Sellainen tavara jota ei kuvittele enää ikinä tarvitsevansa mutta joka on liian hyvää heitettäväksi roskiin on kiikutettu Goodwillin myymälään (siispä kasoja kertyy, ainakin neljää eri tarkoitusta varten). Lisäksi kaikki metallit on eritelty metallinkierrätykseen ja vielä erikseen kaikki iso metallijäte kuten badenin rungot, kelkat, paviljongin jalat ym. viedään paikalliselle romunkerääjälle joka edelleen kuskaa romut lähellä olevalle terästehtaalle - siis tällä seudulla kierrätys todella konkretisoituu. Elektroniikkakampetta on viety paikalliseen elektroniikan kierrätyskeskukseen. Kirjoja kirjastoon. Joitain vanhoja leluja (ajatella, niitäkin meiltä löytyy vielä!) päiväkoteihin. Paperit paperinkeräykseen, pahvit pahvinkeräykseen, muovit muovinkeräykseen - siis kauhea homma eritellä kaikki toisistaan, esim. paksukantisen vihkon kannet ja sivut, tai muovitaskut ja paperit. Ja jokaisen kohdalla jätät hiljaiset hyvästit, kun kuva tai teksti herättää muistoja..
Mutta niin, vasta vihonviimeiseksi laitamme asioita roskiin. Kuten vanhat valokuvakansiot. Juu. Sinne nyt menevät. Voi olla että nuoriso meitä joskus perinnönjaossa sättii, että yhtään valokuvaa emme ole omasta nuoruudestamme säästäneet (vaikka eiköhän niitä aina jokunen yksittäinen jää jonnekin päiväkirjan väliin, niin, että voivat jälkikasvulleen - tai kissoilleen, kuulema - esitellä). Ihan niin kuin ennen vanhaan, kun isovanhemmista oli olemassa vain yksi, synkeä kuva. Ikään kuin paluuta vanhaan, kummallisesti.. varsinkin jos käy niin ikävästi että digitaalisena olevat kuvatkin katoavat vuosikymmenten saatossa.. Mikä mahtaakaan olla ihmiskunnan tulevien sukupolvien kohtalo isovanhempien ottamien kuvien suhteen, kun ne nyt ovat jossain tiktokeissa ja instoissa... Sitäpaitsi hukkasin jo päiväkirjatkin. Ei sen nuorison tarvitse kaikkia noloja juttuja päästä lukemaan.
On tämä ihmisen elämä kummallista. Ensin sitä tavaraa kerää, sitten sillä ei yhtäkkiä olekaan mitään arvoa tai merkitystä. Mutta kevyeltä tuntuu. Puhdistavalta. Kun katsoo ympärilleen talossa ja varastoissa alkaa vasta tajuta tulevan työn määrää. Enkä malta odottaa.
Ennen kuin joku ehtii riemastua tuosta tekstin ensimmäisestä lauseesta, sananmukaisesta tavaran pois heittämisestä ei voi tässä operaatiossa puhua. Mikä ei lähde mukaan vaunuun tai päädy varastoitavaksi jonnekin maksulliseen varastoon (epämääräiseksi ajaksi), myydään nettikirppiksillä. Tarpeettomasta vaatteesta iso osa menee Uffin kierrätyslaatikkoon. Sellainen tavara jota ei kuvittele enää ikinä tarvitsevansa mutta joka on liian hyvää heitettäväksi roskiin on kiikutettu Goodwillin myymälään (siispä kasoja kertyy, ainakin neljää eri tarkoitusta varten). Lisäksi kaikki metallit on eritelty metallinkierrätykseen ja vielä erikseen kaikki iso metallijäte kuten badenin rungot, kelkat, paviljongin jalat ym. viedään paikalliselle romunkerääjälle joka edelleen kuskaa romut lähellä olevalle terästehtaalle - siis tällä seudulla kierrätys todella konkretisoituu. Elektroniikkakampetta on viety paikalliseen elektroniikan kierrätyskeskukseen. Kirjoja kirjastoon. Joitain vanhoja leluja (ajatella, niitäkin meiltä löytyy vielä!) päiväkoteihin. Paperit paperinkeräykseen, pahvit pahvinkeräykseen, muovit muovinkeräykseen - siis kauhea homma eritellä kaikki toisistaan, esim. paksukantisen vihkon kannet ja sivut, tai muovitaskut ja paperit. Ja jokaisen kohdalla jätät hiljaiset hyvästit, kun kuva tai teksti herättää muistoja..
Mutta niin, vasta vihonviimeiseksi laitamme asioita roskiin. Kuten vanhat valokuvakansiot. Juu. Sinne nyt menevät. Voi olla että nuoriso meitä joskus perinnönjaossa sättii, että yhtään valokuvaa emme ole omasta nuoruudestamme säästäneet (vaikka eiköhän niitä aina jokunen yksittäinen jää jonnekin päiväkirjan väliin, niin, että voivat jälkikasvulleen - tai kissoilleen, kuulema - esitellä). Ihan niin kuin ennen vanhaan, kun isovanhemmista oli olemassa vain yksi, synkeä kuva. Ikään kuin paluuta vanhaan, kummallisesti.. varsinkin jos käy niin ikävästi että digitaalisena olevat kuvatkin katoavat vuosikymmenten saatossa.. Mikä mahtaakaan olla ihmiskunnan tulevien sukupolvien kohtalo isovanhempien ottamien kuvien suhteen, kun ne nyt ovat jossain tiktokeissa ja instoissa... Sitäpaitsi hukkasin jo päiväkirjatkin. Ei sen nuorison tarvitse kaikkia noloja juttuja päästä lukemaan.
Tosiaan, puutavaran hävittäminen on ehkä helpointa..
On tämä ihmisen elämä kummallista. Ensin sitä tavaraa kerää, sitten sillä ei yhtäkkiä olekaan mitään arvoa tai merkitystä. Mutta kevyeltä tuntuu. Puhdistavalta. Kun katsoo ympärilleen talossa ja varastoissa alkaa vasta tajuta tulevan työn määrää. Enkä malta odottaa.
