Vaunu kotona

Vaunu on haettu. Dethleffs Generation  Scandinavia. Jouduimme vaihtamaan myös vetoauton isompaan Volvo v90:iin, turvallisuussyistä, painot menivät vähän liian tappiin vaunussa suhteessa entiseen v60:iin.

Vaunu heijasi ja nyökki koko matkan kotiin, ja tuli tunne, että tässä on vielä paljon opeteltavaa rengaspaineista, aisapainosta, lastauksesta ja monesta muusta seikasta ennen kuin pääsemme lähtemään. Mutta toisaalta, kesä on nyt Suomessa kauneimmillaan - ja kuumimmillaan - ja koronan toinen aalto osoittaa merkkejä Aasiassa ja Amerikassa.. ehkä tässä ei vielä ole niin kiire.

Hassua, kuinka juuri tänä kesänä asuntoauto ja -vaunukauppa on räjähtänyt käsiin. Juuri kun luulimme keksineemme jotain ihan omaa. Yhtäkkiä olemme taas valtavirtaa. Meillä tämä nyt ei tosin olekaan mikään koronahätävara matkailulle, vaan kertakaikkinen elämänmuutos. Mutta tällainen yhtäkkinen piikki kysynnässä meinasi sotkea meidänkin suunnitelmat, sillä jossain vaiheessa näytti siltä, että jäämme ilman vaunua kokonaan. Vaunuja meni nokan edestä sitä mukaa kun nettisivulta jotain meille sopivaa löysimme ja lähdimme sitä katsomaan. Viidelle aikuiselle kun ei ihan mitä vaan voi ottaa, jo pelkät nukkumapaikat asettavat haastetta kulkupelille. Tai pitäisikö jo opetella sanomaan uudelle kodille?

Tuo tila oli suurin syy miksi päädyimme vaunuun eikä autoon. Autoissa ei vain ole tarpeeksi tilaa nukkua. Pääsääntöisesti kolmen teinin olisi pitänyt pötkötellä vierekkäin parisängystä tehdyssä leveämmässä osassa.. huh huh. Puntarissa painoi myös se, että saamme tarvittaessa auton käyttöön pieniä reissuja varten, eikä esim. kaupassa tarvitse lähteä käymään koko revohkalla. Varsinkin jos kaikki markiisit ja puutarhakalusteet ja etuteltat (karavaanarisanastoa!) on vedetty ulos. Näin maalaisjärjellä ajateltuna tuntuu, että aika homma purkaa aina kaikki pois. Mutta mitäs me näistä hommista tiedämme. Aika näyttää.

Sitten löysimme tämän skandinaavisen kaunottaren. Tilavan ja säilytys- sekä suihkutiloiltaan loistavan. Ja sisustus toden totta viehättää suomalaista silmää. Mutta siitä lisää myöhemmin. Kun nyt saisi tuon vaateriin ja akun lataukseen.

Nättihän se on

Koti tyhjenee pikkuhiljaa.. 

Perintö meni

Lapset eivät tunnu olevan pahoillaan siitä, että kaikki omaisuus hävitetään. Heidän ns. perintönsä. Ennen kuin lähtöpäätös tehtiin, miettimme jo aiemminkin sitä, kuinka paljon helpompaa jälkikasvulle olisi sellainen tilanne, ettei olisi mitään omaisuutta jaettavana, mahdollisesti tapeltavana. Todennäköisesti hävitettävänä.. Sitten kun siihen tuli konkreettinen tilaisuus, tai oikeastaan pakko, koska mukaan voi ottaa niin vähän, tuntuu ettei kukaan ole oikeasti kauhuissaan, tai edes pahoillaan.

Kai tämä on sukupolvijuttu. Mummin kanssa on mietitty, kuinka hullua sekin on. Ennen piti omistaa. Nyt minun ja nuoremman sukupolven ihmiset näyttävät lähinnä yrittävän päästä vanhoista 'romuista' ja kiinteistöistä eroon. Huonolla menestyksellä. Kun kukaan ei halua enää mitään ostaa. Eikä huoli edes ilmaiseksi. Luin jostain, että golfosakkeiden omistajat eivät enää pääse eroon osakkeistaan. Ne, jotka niistä haluaisivat luopua, koska on tullut ikää tai kalliit vuosikustannukset ovatkin yllättäen liikaa kukkarolle. Mutta sama ongelma on tietenkin vanhoissa kiinteistöissä. Nykysukupolvet tuntuvat pitävän omistamista lähinnä riesana. Varmaan eivät omistaisi vaatteitaankaan kohta, jos pukeutumiseen luotaisiin joku muu systeemi.

Harkitsimme kyllä varastoa. Että pakkaisimme kaiken tärkeän ja arvokkaan, ja sellaisen josta ei vain raatsi luopua, jonnekin pitkäaikaiseen vuokravarastoon. Että loppujuoksussa perikunta saisi sitten käydä sen sieltä tyhjentämässä, jos meillä itsellä ei tulisi siihen enää kajottua. Mutta tässä tavaraa myydessä ja kierrätykseen kuljettaessa on tullut yhä selkeämmäksi se tunne, että haluaisi ihan kokonaan irti sellaisesta. Niin kokonaan kuin se on mahdollista.

Minä Pienenä -kirjojen hävittämisen kohdalla tuli sitten stoppi vastaan. Miten voisin olla vastuussa lasten omien lapsuusmuistojen hävittämisestä? Onko se edes minun vallassani? Nehän ovat heidän muistojaan. Niinpä lapsilla on nyt yksi banaanilaatikollinen muistoja joille pitää keksiä joku säilytyspaikka. Minä Pienenä -kirjat, todistukset (no herranjestas, nekin), joitain kirjeitä, niitä isovanhempien synkeitä paperikuvia. Perhealbumin kuvat ovat myös siellä, tikulla. Hävitimme kokonaisen vuoren järkyttävän painavia valokuva-albumeja. Kamala riesa sellainenkin määrä albumeja! Ihmiset sanovat ottavansa valokuvat mukaan tulipalon syttyessä. Meidän perheen albumimäärää katsoessa olisi varmaan sellaisessa tilanteessa ollut parempi hautautua niiden alle kuin yrittää raahata niitä ulos talosta.. Onneksi olemme aloittaneet kuvien digitoimisen jo aikoinaan, ensimmäisestä kuvasta lähtien, ja kuvien lisääminen lasten "perintölaatikkoon" ei ollut enää sen isompi urakka kuin siirtää ne tarpeeksi isolle tikulle. En uskalla edes ajatella digitointiurakkaa vielä tähän kaiken muun päälle.

Huonekalujen ja muun myymättömän tavaran suhteen teimme sellaisen päätöksen, että kutsuimme realisoinnista kaverin käymään ja arvioimaan koko lopun omaisuuden, astiat ja huonekalut. Könttähintahan siitä tulee, ja varmaan vähemmän kuin jos myisimme kaiken itse. Mutta se myymisen työläys.. kaiken pakkaamisen ja suojaamisen ja postin tai matkahuollon kanssa asioimisen jälkeen käteen jäävä osuus tuntuu aina liian pieneltä siihen urakkaan nähden jonka olet joutunut kaupan eteen tekemään. Helpottaa jo pelkkä tieto siitä, että astiat pakataan, huonekalut suojataan, lamput irrotetaan ja laatikot kannetaan jonkun muun toimesta meidän lähdettyämme, eikä meidän tarvitse huolehtia silloin edes roskiin menevästä osuudesta.

Mutta on tässä vielä päättämättömiäkin asioita. Kuten posti. Tai se, miten saadaan lähtöpäiväksi kaikki pyykkikorit tyhjäksi, niin, että kun aamulla nousemme sängystä ja puemme vaatteet päälle lähteäksemme, yhtään lakanaa tai edellispäivän vaatekappaletta ei jää likaisena venymään nurkkiin. Niitä en sehtään kehtaa realisointiporukalle jättää.

Omaisuus